Nykyajan digivanhemmuus

 Nykyään tunnutaan yleisesti suosittelevan, että luovutusikäisen pennun kanssa oltaisiin kotona vähintään pari tai muutama viikko. Joskus jopa pidempään. Ongelmana on kuitenkin se, että moni joutuu kuitenkin käymään töissä, jolloin pentu joutuu jäämään valitettavan pian yksin asuntoon pärjäilemään miten parhaiten  pystyy. Ja uudet omistajat hermoilevat tahoillaan sitä, miten pentu kotonaan pärjää. Näin kävi meilläkin. Minä pystyin siirtämään lomaani sen verran, että olin viikon kotona Verkan kotiutuessa, mutta tämän aivan liian nopeasti menneen loman jälkeen minä jouduin palaamaan töihin. Koko lomani ajan mietin ratkaisua ongelmaan, jonka voi lyhyesti kuvailla varsin kaupunkilaiseksi: asumme kerrostalossa, jossa naapureita on joka puolella, ja heitä on kotona myös siihen aikaan kun pentu on yksin. Hyvin iso potentiaali siis erinäisille enemmän tai vähemmän ystävällisille heippalapuille. 

No, nykyajan ongelmaan löytyi myös nykyajan ratkaisu. Vuokranantajamme ystävällisesti tarjosi kuukauden ilmaisen käytön Digital dogsitteriin, jonka otimme käyttöön heti kun aloimme totuttaa Verkaa yksinoloon. Digital dogsitter on kuunnellut Verkaa minun kannettavani kautta, ja minä olen seurannut tilannetta töissä kännykältäni käsin. Äärimmäisen kätevää! Verkan kanssa ei ole edes tarvinnut ottaa käyttöön Digital dogsitterin muita ominaisuuksia, voisin halutessani nauhoittaa omaa ääntäni Verkalle, ja äänitason noustessa tarpeeksi korkealle soittaisi ohjelma minun nauhoitukseni pennulle. Toiveena siis olisi, että pentu rauhoittuisi kuullessani minun ääneni. 

Mutta koska me olemme varsin nykyaikaiset, sanoisinko jopa digivanhemmat eli suomeksi kunnon nörttejä, niin Digital dogsitter ei vain riittänyt. Me siis hankimme valvontakameran, jota niin ikään pystyy tarkkailemaan wifin kautta kännykän näytöltä. Tämä huojensi varsinkin omaa mieltäni, sillä kolmen ensimmäisen varsin levottoman päivän jälkeen olen saanut katsoa lähinnä levollisesti kuorsaavaa pentua.

Vauhdikasta pentuarkea

 Verka on nyt ollut kotona reilu pari viikkoa. Ensimmäisenä arkipäivänä kotiutumisen jälkeen haimme Verkalle varhairokotteen Jokirannan Evidensiasta, sillä meidän naapurustossamme liikkuu todella paljon koiria ja niiden kummin kaimatkin. Yksi syy tähän valtavaan koirien määrään saattaa olla kivenheiton päässä sijaitseva kaupungin suurin Musti ja Mirri, mikä houkuttelee paikalle koiria omistajineen. Ja koska näitä koiria liikkuu paljon, on hyvin suuri riski myös siihen, että niiden mukana tulee myös tauteja... 

Ensimmäiset päivät pennun kotiutuessa menivät ihmetellessä tilannetta puolin ja toisin. Verka on kuitenkin rohkea, jopa rämäpäinen, ja selvästi fiksu pentu. Vahinkoja tietenkin sattuu, mutta pääasiallisesti pentu on osannut  tehdä asiansa paperille, ja jos vahinko on sattunut, on sille usein ollut ihan selkeä syy. Pääasiallinen syy on kyllä yleensä ollut omistajien hitaus, emme ole ehtineet huomata että pennulla on hätä tai pennulle on tullut hätä niin äkisti, ettei sitä ole ehditty viedä ulos. Tässä täytyy skarpata. Tänään oli kuitenkin tullut ilmeisesti ensimmäiset mielenosoituspissat, tai sitten ihan vaan puhdas vahinko, Verka oli nimittäin pissannut koiraportin viereen, missä ei ole pariin päivään ollut pissa-alustaa. Nyt on kuitenkin ollut jopa kokonaisia öitä, jolloin Verka ei ole pissannut sisälle, joko niin että se on herättänyt meidät halutessaan tarpeilleen, tai niin että Verka on itse nukkunut niin sikeästi. 

Tähän mennessä Verka on oppinut kolme käskyä: istu, maahan ja koske. Lisäksi Verkan kanssa on lähdetty tutustumaan klikkeriin, ja sen pentu tuntuu hoksanneen varsin nopeasti. Katsotaan mitä tästä tulee, itselläni on kuitenkin asiasta varsin hyvä fiilis. 

Ongelmakohtia on sitten pureminen. Ollessaan rauhallinen Verka osaa varoa puremista, mutta innostuessaan hampaat osuvat yleensä niin ihmisten käsiin kuin varpaisiinkin. Ja vaatteissa roikkuminen, se vasta mukavaa on! Ainakin pennun mielestä siis, ihmiset voivat olla asiasta toista mieltä... Sattuneesta syystä minäkin päädyin viime viikolla vaihtamaan useamman kerran vaatteet koira-aitauksen sisäpuolella pennun päivystäessä myrtyneenä ulkopuolella. 

Ulkomaailmaan tutustuminenkin on jo aloitettu, kävimme ensimmäistä kertaa bussissa ja kauppakeskuksessa, pentutreffeilläkin on käyty, samoin lähitienoon Musti ja Mirri on jo tullut tutuksi. Ihmisiin sosiaalistaminen on hyvässä vauhdissa, mutta muut koirat (etenkin pikkukoirat) ovat vielä hieman arveluttavia.

Syvästi kaivaten

 Olin alunperin ajatellut tämän blogin kertovan tarinaa Hetasta ja mahdollisesti uudesta pennusta kasvamassa Hetan rinnalla, mutta aina ei asiat mene ihan niin kuin on ajateltu. Heta menehtyi keväällä 2020 nopeasti ilmestyneen ja edenneen suun alueen/sylkirauhasen kasvaimen takia ja pentu ei koskaan ehtinyt tapaamaan elämää suurempaa persoonaa. Heta jätti jälkensä ja muistonsa monelle ihmiselle ja Heta onnistui kasvattamaan omaa fanilaumaansa viimeisiin hetkiinsä saakka.

 Olin Hetan eläessä miettinyt pennun ottamista Hetan seuraksi, ja olin ehtinyt miettiä ja jopa keskustellakin joidenkin kasvattajien kanssa, mutta syystä tai toisesta ei pentua ehtinyt tulemaan Hetan vielä eläessä.  Olisin toivonut niin kovasti, että pentu olisi saanut ottaa mallia Hetan suvereenista tavasta ottaa mikä tahansa tilanne haltuunsa, mutta nyt joudumme opettelemaan elämää yhdessä ilman ison mustan opastusta.

Finnflats Hayley, Heta 3.2.2012 - 9.4.2020

Blog blog

"Kevyesti liikkuva sileäkarvainen noutaja on dynaaminen ja uljas näky niin metsässä kuin kaupungin kaduillakin. Sen silmissä on aina veitikkamainen ilme, ja se on itsenäisempi ja lujatahtoisempi kuin muut noutajat. Tasapainoinen luonne saa särmää luontaisista johtajankyvyistä, ja siksi myös omistajalta vaaditaan sisua."  
Tommi Vuorinen, Sanna Karppinen: Koiransa näköinen 2012

Näin kuvaillaan sileäkarvaista noutajaa kirjassa Koiransa näköinen. Kuvaus on ainakin omasta mielestäni vähintäänkin kohtuullisen paikkansapitävä, mutta lisäisin kuvaukseen vielä maininnan erittäin huumorintajuisesta koirasta, jolla tarpeeksi mielikuvitusta aiheuttamaan omistajalle ennenaikaisen harmaantumisen. 

Ensimmäisen kerran tutustuin rotuun jo ala-asteikäisenä kun ratsastuskouluni omistajalla oli maailman kiltein musta noutaja, Basta, jonka myöhemmin tunnistin flätiksi. Tämän jälkeenkin törmäilin flätteihin siellä täällä, mm. kesätyössäni jossa kävin lukemassa erinäisten mökkien sähkömittareita - ja jossa törmäilin sitten useamman kerran eri flätteihin. Olin hiljalleen rakastumassa rotuun. 

Keväällä 2013 aloin etsiä itselleni omaa koiraa ja käytyäni läpi useita koiria rescueista rotukoiriin päädyin tutustumaan uudestaan flätteihin, kävin jopa katsomassa yhtä pentuetta, mutta pentua ei kuitenkaan taloon tullut. Sen sijaan luokseni muutti elokuussa 2013 silloin puolitoistavuotias musta narttu, ja vaikka olen montakin kertaa hakannut päätäni seinään, niin en ole tosissani kertaakaan katunut päätöstäni.